Olen aina elänyt paperilla. Kirjoittamalla. Raapustanut tunteet paperin pintaan, pirauttanut ehkä kyynelen tai kaksi mustetta sotkemaan, sulkenut vihkon kannet ja porskuttanut täysillä eteenpäin. Helppoa kun sen osaa. Miksi siis silloin kun on kaikkein vaikeinta, entiset selviytymiskeinot jäävät pois? Miksi silloin lamaantuu? Miksi en saa vihkojen kansia auki, kynää käteen ja tekstiä paperille. Ja jos saankin niin teksti on tyhjää, siinä ei ole murustakaan minua.

Ajattele rakkainta ihmistäsi. Kuvittele pahin mitä kukaan voisi sinulle koskaan tehdä. Yhdistä nämä kaksi: rakkain ihminen tekee sinulle pahimman kuviteltavissa olevan asian.

Kuvittele pahin hermoromahdus joka ihmistä voi kohdata. Kuvittele se itsellesi. Kuvittele ympärillesi maailma jossa heikkoutta ei voi näyttää (tätä tuskin on kenenkään kovin vaikeaa kuvitella).

Vanhat harrastukset jäävät. Ystävät jäävät, et jaksa tavata ketään koska kaikille on oltava se sama entinen sinä, jota oikeasti ei ole enää edes olemassa. Kaikki aika ja voima menee näyttelemiseen. Kun voimia ei ole, jätät näyttelemisenkin. Muutut välinpitämättömäksi ja passiiviseksi. Et enää opiskele etkä käy töissä. Et soita kenellekään, vastaat puhelimeen väkisin välillä. Se soi yhä harvemmin kunnes kukaan ei enää jaksa soittaa. Pyyhkiydyt niiden elämästä, ne saattavat sivulauseessa ajatella että sinua ei ole paljoa näkynyt, mutta kukaan ei koskaan kysy mitä sinulle oikeasti kuuluu.

Tapaat ehkä yhtä tai kahta ihmistä jotka eivät ole jättäneet sinua yksin. Niiden seura on vahingollista sinulle ja tarkoitusperät itsekkäitä, mutta ahneesti otat vastaan kaikki mahdolliset ihmiskontaktit jotka tulevat äärelle. Joiden perässä sinun ei tarvitse juosta.

Kirjastossa käyminen on ylivoimaista, laskut makaavat pöydällä pölyyntymässä, kauppaan vaivaudut vain silloin kun on nälkä eli yhä harvemmin ja ostat vain senhetkisen tarpeesi verran jaksamatta ajatella huomista jota ei ehkä tulekaan. Jossakin vaiheessa rahat loppuvat, löydät kaapin perältä vanhentuneen kaurahiutalepaketin ja siirryt elämään puurolla. Puurokin loppuu mutta ei se mitään koska et jaksa nousta enää sängystä sitä valmistamaan. Käyt välillä vessassa ja palaat taas sänkyyn. Et tiedä onko yö vai päivä, kesä vai talvi. Samantekevää.