Syömishäiriöni täyttää tänä vuonna kahdeksan vuotta. Jos se olisi lapsi, se menisi syksyllä peruskoulun toiselle luokalle ja olisin saanut sen 15-vuotiaana. Jostain muistelen lukeneeni että kuudennen sairausvuoden tienoilla voidaan nähdä onko tila kroonistumassa vai ei. Kahdeksan vuotta ja häiriö istuu päälleni kuin iho.

Joskus oli pienenpieni mahdollisuus tehdä tälle jotain. Halu elää terveellisesti, syödä terveelliseksi miellettyä ruokaa listan mukaan paranemismielessä. Kaikki meni pieleen kun ruoka alkoi maistua liian hyvin. Askel eteen ja kaksi taakse, tsuippadui. Kuvioihin tulivat kielletyt ruoka-aineet. Mikä meni mustalle listalle, se ei tullut sieltä enää koskaan pois. Musta lista pitenee kaiken aikaa. Turvaruokalista on helpompi kirjoittaa, se on vaivattoman lyhyt, niin lyhyt että ostoslistaakaan on turha tehdä sillä kaupasta tulee aina samat tuotteet.

Joskus tuote siirtyy mustalle listalle melkein huomaamatta. Saattaa olla että olen joku kerta syönyt jugurttia reilummin kerralla. Seuraavan kerran kaupassa käydessä en osta sitä - parempi pitää taukoa kun viimeksikin meni överiksi sen kanssa. Jugurttia ei tule kaupasta kotiin seuraavallakaan kerralla. Oikeastaan se on aika kuvottavaa. Lopulta en enää muista että jugurttia on koskaan ollut olemassakaan. Maitorahkaa silti syön, siihen en koskaan kyllästy, se on täyttävämpää, niin täyttävää että sitä on vaikea ahmia mutta silti samettisen pehmeää.