Nyt kun paino on laskenut sen pikkuisen mitättömän määrän, näytän mielestäni paljon lihavammalta kuin siinä korkeammassa painossa. Ilmiö on tuttu menneiltä vuosilta. Mitä enemmän laihtuu, sitä läskimmältä näyttää. Alimmillaan BMI:ni on ollut 13,6. Silloin näin kyllä kylkiluuni melko realistisesti - eihän niitä voinut olla huomaamatta - mutta toisaalla oli mielestäni liikaa. Tietyt raajat kun tuppaavan näyttämään suhteettoman suurilta muuhun ruhoon verrattuna. Ja kun pakkosyöttö sairaalassa aikoinaan alkoi, tuntui mahdottomalta tottua suurempaan painoon. Mutta tässä sitä nyt vaan ollaan, nippanappa normaalipainossa.

Nykyään välttelen turhaa itsetarkkailua. Vaa'assa käyn silloin kun olo on jostakin syystä hoikka (ja syy ei yleensä liity syömisiin mitenkään, vaan siihen onko päivä ollut muuten hyvä vai huono). Peiliin joudun vilkaisemaan kotoa lähtiessä, mutten vietä sen edessä tuntikausia puristelemassa ihopoimuja. Mitä se hyödyttäisi; masentuisin vain ja kun masentaa, riski sortua syömään liikaa kasvaa megalomaaniseksi.

Miksi melkein jokaisen tytön on taisteltava samassa suossa vuodesta toiseen? Miksi itse aloin siihen koskaan, mitä luulin löytäväni kilojen alta? Kroonisia sairauksia, niitä sieltä löytyi. Ennuste on epävarma, mutta tällä hetkellä tilanne on kaiketi melko vakaa.