Ja sitten taas ei jaksaisi mitään. Illalla aina tulee epätoivoinen olo. Yöllä se muuttuu kuvitelmiksi luovuttamisesta. Ettei enää väkisin taistelisi vastaan vaan hajoaisi ihan suosiolla. Jäisi sängynpohjalle kunnes maatuisi sinne.

Tänään en syönyt tarpeeksi terveellisesti, enkä läheskään tarpeeksi kevyesti. Koska en jaksanut mennä kauppaan. Söin niitä mitä kotoa löytyi. Hieno homma, etenkin kun eilinenkin meni päin helvettiä syömisten osalta. En jaksa liikuntaakaan harrastaa. Hengittämisenkin jaksaminen alkaa olla kyseenalaista.

Ei nyt, jooko? Mun on pakko jaksaa. Pakko jaksaa tämä viikko ja seuraava ja vielä siitäkin seuraava. Voin tipahtaa jouluna, pudota, unohtua johonkin. Mutta ei vielä. Tuntuisi typerältä ottaa sairaslomaa juuri ennen kuin on tulollaan lepoa ihan luvan kanssa.

En ole koskaan ottanut sairaslomaa. En vaikka olisin tarvinnut. En salli sitä itselleni; en koskaan ole mielestäni tarpeeksi sairas. Niin kauan kuin olen tajuissani, olen työkykyinen (ainakin omasta mielestäni). Selvähän se että työn laatu voi kärsiä. Mutta tarvitsisin jonkun antamaan luvan levätä. Sanomaan että ootkohan sä nyt ihan kunnossa.

Minä näyttelen niin hyvin. Kaikkiin uppoaa että jaksan vaikka kannan mustaa sisälläni joka ikinen päivä. En koskaan anna aikaa millekään. Edes surulle. Siksi se pirulainen ei hellitä otettaan minusta. Vuosi on ollut liian rankka, olen lykännyt monta surua, monta suurta ongelmaa. En ole tainnut nähdä tervettä päivää koko vuonna (vastustuskykykin alkaa muistuttaa että joskus voisi hellittää).

Olen ollut tänä vuonna kaksissa hautajaisissa. Niiden juhlien päivänsankarit tuntuivat valokuvista tuijottaessaan kysyvän minulta jäikö jotain sanomatta. Toinen oli niin vanha että kuvittelin hänen elävän ikuisesti, toinen oli niin nuori ettei olisi ikänsä puolesta edes päässyt vielä kaikkiin baareihin. No jäi sanomatta.