Aamulla kiire. Tietää että juuri tänään on Suoriuduttava Erityisen Hyvin.
Kahvikupin myötä väsyneille kasvoille vähän eloa. Päässä junnaa jostakin mainoksesta tuttu laulunpätkä; "Life is not such a bad place after all". Puhtaat vaatteet kaapista, uutta parfyymia (ehkä mielikuvasta maksaminen sittenkin kannatti kun ostoskoriin eksyi ylihinnoiteltua vettä), huolellinen meikki. Päättää suoriutua hyvin.

Ulkona tuoksuu pakkanen. Pian se myös tuntuu; pipo on siellä mystisessä Jossakin, minne kaikki kadonneet päätyvät. Kokeilee korviaan, on kuulevinaan raksahduksen vaikka mitään ei tunnekaan; nyt se katkesi. Ei siinä mitään, saimaannorpilla on ihan kivat korvat.

Saapuu perille, poskilla ulkoilman laatima puna, molemmat korvalehdet yhä paikoillaan. Suoriutuu siitä mistä pitääkin, suorituksen pätevyys jää jonkun toisen arvioitavaksi. Kiirehtii seuraavaan paikkaan, on puoli tuntia etuajassa vaikka kuvitteli myöhästyvänsä. Tappaa aikaa. Aikaa tappaessa kuolee väkisin myös rahaa.

Seuraavassa paikassa palaa kynttilä. Siellä on kotoisampaa kuin kotona, ja kaikki muu tuntuu etäiseltä. Sinne voisi vaikka nukahtaa, kotona kun nukkuminen on painajaisia tai ei unta ollenkaan. Tässä paikassa näkisi varmasti kauniita unia. Mutta ei tänne saa jäädä nukkumaan. Paikassa on myös eräs toinen. Turvallinen toinen, lohdullinen ja ihana. Sen seurassa voi olla enemmän itsensä kuin missään muualla. Kun sen luota lähtee, ulkona on entistä kylmempää, vihamielisempää. Kotonakin vain sotkuista ja tyhjää. Haluaisi soittaa sille muttei se kuulu minun elämääni. Sillähän on joku kuitenkin.

Pitkästä aikaa nukahdan levolliseen uneen, se on vierelläni vaikkei olekaan.