Minulla ei ole kuumetta.
Muuten tämä voisi olla umpisuolentulehdus.
Mutta ei ole.
Se on vain tylppää kipua, ei muuta. Kovaa, tylppää kipua.

Mietin liikaa.
Se kohtelee minua huonosti jo. Olen tottunut, ei se mitään. Mutta en minä sitä katsomaan jää, en toista kertaa, ei samaa virhettä kahdesti. Se todisti paskamaisuudellaan että olen oikeassa. Että samanlaisia ne ovat kaikki. Tai sitten vika on minussa. Varmaankin se on vain minussa.

Apu ei auta.
Koti on sotkuinen eikä näytä kodilta. En juurikaan välitä, siivoan jos joku tulee käymään. Kukaan ei tule.
Aion perua kaikki sovitut menot ja jäädä sängynpohjalle makaamaan. Sulkea puhelimen; ehkä voisin hajottaa sen tuhannenpillunpäreiksi, mitä minä sillä enää kuitenkaan teen. En jaksa puhua. En jaksa hymyillä. En jaksa pidellä lankoja käsissäni, esittää että hallitsen tämän.

Ne tietävät että saatan olla surullinen. Mutta ne eivät tiedä etten enää välitä mihin tyhjät jugurttipurkit sattuvat jäämään ja kuinka moneksi viikoksi. Ne eivät tiedä etten enää jaksa yhtään mitään, pienintäkään asiaa. Ne eivät tiedä etten jaksa vaikka haluaisin ja vaikka pitäisi.

Miksen käänny niiden puoleen jotka oikeasti välittävät? Miksi pidän kiinni vain niistä jotka haluavat pelkästään hyötyä minusta? Enkä kuitenkaan tiedä kenenkään motiiveja; velvollisuudentunto vai itsekkyys? Säälivätkö ne, tekevätkö ne sen mikä on oikein, haluavatko ne vain jotain itselleen? Parempi olla yksin. Kun ei kenestäkään voi koskaan tietää.

Olen taakka maailmalle. On uuvuttavaa olla taakka.
Itken. Viimeksi taisin itkeä joulun aikoihin. Sen jälkeen on ollut liian kiire jaksaa. Tai edes yrittää.