Nyt pitäisi jo viimeistään tunnustaa itselleen että sairasloma olisi paikallaan. En oikeasti jaksa hoitaa mitään kunnialla loppuun; jos käyn tenttimässä kurssista luennot niin kirja jää johonkin hamaan tulevaisuuteen, jos tentin kirjan niin opintopisteet jäävät sitten roikkumaan jostakin typerästä luentotentistä. Eli räpellän koko ajan vähän eteenpäin opintoja, mutta se ei näy eikä tunnu missään, mitään valmista ei tule.

Vihaan iloisia ihmisiä. Tai en kai oikeastaan vihaa, mutten kyllä halua niitä nähdäkään. Voi olla että ne piristäisivät oloani, mutta ainakin tuntemattomat vastaankävelevät "tyhjännaurajat" ärsyttävät ja häpeän itseäni niiden edessä. Kavereiden kanssa jaksan itsekin nauraa, mutta kynnys mennä mihinkään tässä mielentilassa on kiinanmuurimainen.

En ole kertonut ystävilleni siitä että olen hakenut (ja saanut) apua. Ja vaikka kukaan tuskin tulee käytännössä mitään huomaamaan, niin salailu tuntuu valtavalta möykyltä.

Olin ajatellut että voin hoitaa itseni kuntoon siinä sivussa, ilman kummempia sairaslomia. Nyt tuntuu vähän toiselta. En enää tiedä mitä tehdä.