Ennen on toiminut ajatella että aiheuttaisin turhaa päänvaivaa ja surua kuolemalla. Enemmän murhetta kuin olemassaolollani. Ja että olisi jotenkin itsekästä lähteä. Että koirani tarvitsee minua. Että joskus kaikki varmasti kääntyy vielä parempaan.

Nyt minusta tuntuu että perheeni on jo valmistautunut siihen että jonakin päivänä lähden, ennen aikojani. Vaistomaisesti ne tietävät sen, se ei tule yllätyksenä eikä suru ole sietämätön. Eivätkä ne enää halua edes kuulla miten voin, oikeasti. Ne ovat tottuneet siihen että vastaan hyvin menee. Jos sitten olen yrittänyt kertoa jotain, vastaus on ollut "oletko puhunut tuosta siellä terapiassa" tai "milloin sinulla on se terapia seuraavan kerran, sinun kannattaisi varmaan puhua siitä siellä". Ne jättävät minut terapeutin taakaksi. Terapeutti taas on alansa tarkkanäköinen ammattilainen ja on jo huomannut sen ettei voi auttaa. Sekin tietää että ennemmin tai myöhemmin päätän lähteä. Koiralle on olemassa paikka jonne se voi mennä ja jossa sillä on hyvä olla, tuttu ja turvallinen ihminen.

Minulla on paljon lääkkeitä. Minulla on paljon viinaa (jota on kertynyt nurkkiin juhlimattomuuden seurauksena erinäisinä lahjoina saatuja pulloja useampi). Olisi niin helppoa lähteä. Ei siitä kukaan kohtuuttomasti kärsisi. Levollisesti vain nukkuisin pois. En edes huomaisi. Kukaan muukaan ei ehkä huomaisi.