Illalla tuli romahdus. Se alkoi nyyhkimisenä, ja yltyi lopulta epätoivoisen vollotuksen sävyttämäksi kouristeluksi, jota en vain saanut lakkaamaan. Olin varma etten kestä aamuun, olin paniikissa, hengitys muuttui kamppailuksi jollaista en ennen ole kokenut. Mietin ihmisiä joille siinä tilanteessa voisi soittaa, ja vaikka olisin halunnut enemmän kuin mitään kuulla toisen ihmisen rauhoittavan äänen, tiesin etten voisi. En halua olla se rasittava kivireki joka soittelee keskellä yötä tyrskien räkäisesti luuriin ja huolestuttaen kanssaihmiset. Häiriten toisten yksityisyyttä ja ansaittuja yöunia. Pahin kesti kai pari kolme tuntia, kunnes silkasta uupumuksesta itku muuttui taas rauhalliseksi kyynelehtimiseksi ja peitto kainalossa keinuttelin itseäni edestakaisin rauhoittuakseni. Jossain vaiheessa olen nukahtanut vähäksi aikaa näkemään kummallisia unia.

Viimeinen muistikuva ennen uneen vaipumista oli hämmästys siitä mitä kaikkea olen antanut itselleni tehdä. Mitään siitä ei olisi tapahtunut, jos en olisi sitä sallinut. Jos vain olisin lopettanut sen alkuunsa, lähtenyt pois. Muisto sen ihmisen kasvoista jota joskus rakastin, kasvoista joilta ei ollut luettavissa enää mitään muuta kuin puhdasta inhoa ja hirvittävää vihaa. Käsistä jotka satuttivat ja joiden runnovassa otteessa ajattelin vain viileän rauhallisesti että tuo ihminen saattaa tehdä minulle mitä tahansa. Että se ei enää välitä, että sille olen niin mitätön ettei ole niin merkitystä saanko henkeä tai katkeavatko niskani. Että ihmisarvoni on valunut likana kaivoon ja olen enää pelkkä riepu jolle voi tehdä mitä vain koska itse annan sen tapahtua.

Itsearvostus olisi pelastanut paljon. Mutta mistä sitä olisi siihen hätään saanut kun ei sitä juuri ole aiemmissa elämänvaiheissa reppuun tarttunut.