"Hiutaleita märkään asvalttiin, me loppuun asti siihen uskottiin; toiset kaatuu me ei milloinkaan, sä olit ainut olet aina vaan. Puolikuista yötä maataan vieretyksin, kumpikin on yksin."

Suru pitää elää. Joka päivä pitää elää; en taaskaan kuollut. Tällä hetkellä en kyllä haluaisikaan. Ei ole enää niin paha olla, nyt kun olen antanut itselleni luvan olla väsynyt. Pohjaltakin voi ponnistaa. Päätin nimittäin toteuttaa pitkäaikaisen unelmani, ainoan unelman joka minulla on jäljellä. Tarraudun siihen kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Se on kaikki mitä minulla on ja teen siitä totta. Ja ei, se ei liity mihinkään typerään romanttiseen haihatteluun vaan on lähinnä uraan keskittyvä haave.