Ei se tunnu miltään vuosisadan rakkaustarinalta. Se on järkisuhde. Kuin säästämistä pahan päivän varalle. Turvallisempi olo kun voi kuvitella että tapaileminen muuttuu vakavaksi ihmissuhteeksi ja jossain vaiheessa sitten vannotaan ikuista rakkautta. Mutta se hullu rakastumisen tunne puuttuu. Tarvitaanko sitä? Onko se välttämätöntä suhteen alussa? Voiko ilman sitä mistään tulla koskaan mitään?

Kyllä sydän joskus hyppää kurkkuun yhdestä katseesta ja heilutan häntää kuin koiranpentu kun näen hänet. Mutta silti olen jotenkin aivan turta. Tunnoton, tunteeton. Ja sitten välillä fyysinen hellyys saa tunteetkin pintaan ja minusta löytyy kiintymystä joka ottaa kohteekseen sen joka on lähellä. Jotain on vialla. Välillä toivon että se jättäisi, nyt sen vielä voisi kestää kun on tunnoton. Mutta jos kiinnyn, jos alan välittää liikaa?

Ehkä itse pidättelen sokeaa ihastumista ja rakastumista. Vaistomaisesti tiedän että siinä voi käydä huonosti. En halua odottaa että toinen soittaa, en halua odottaa milloin tavataan. En jaksa elätellä toiveita. Toinenkin varoo, tulee lähelle ja sitten taas vetäytyy, ottaa etäisyyttä. Kuin kaksi bumerangia jotka välillä törmäävät toisiinsa ja sinkoutuvat sitten taas kauas omille teilleen. Ei tällaista voi jaksaa. Ainakaan jos siihen suhtautuu kovin vakavasti. Enkä vielä tiedä miten suhtautua. Toinenkaan ei kai tiedä.

Olisi helppoa jos osaisi suhtautua viileästi eikä välittäisi onko jutulla tulevaisuutta. Mutta en halua panostaa sellaiseen mikä on tuomittu epäonnistumaan. Onko tämä? Liian viileää. Liian järkevää.

Voiko suhde perustua sille että toinen on mukava? Missä helvetissä se intohimo ja tyttömäinen hihittely viipyvät?