Kotiin mieli palaa, silloin kun talon takaa portaat on kasvaneet umpeen.
Vielä kun kaikki on paikallaan.
(Jonna Tervomaa)

Aamupäivä yliopistolla, siellä päin kaupunkia missä en yleensä enää kulje. Missä kursseja on vain harvoin, enimmäkseen ne ovat toisessa osassa kampusta. Polkupyörää lukitessa näen pyörätien jota pitkin ennen menin kotiin. Silloin kun kaikki oli niin itsestäänselvää eikä pahaa ollut olemassa. Silloin kun saatoin luulotella itselleni että kaikki on hyvin ja että ihminen jonka vieressä nukun, ei ole paha.

Hetken mieli tekee hypätä pyörän selkään ja ajaa siihen kotiin. Tuntea tutun tuoksun rappukäytävässä, nähdä tutun maiseman ikkunasta. Kuulla tutut askeleet, tuntea tutut käsivarret ympärilläni. Sitten muistan että siellä asuvat jotkut toiset nyt. Ettei minulla ole avainta ja että ne tutut askelet menevät jonkun toisen luo nykyisin, että ne tutut käsivarret satuttivat eikä mikään ollutkaan niin kuin luulin.

Minun on tehtävä tästä kodista turvallinen pesä. Turvasatama johon on hyvä palata joka päivä, yksinkin. Tästä asunnosta on tultava Kotini.

Yksinäisyys tuo epävarmuutta. Turvattomuutta. Vaikka on uusi mies ja uudet kuviot, kiireinen arki ja ihmisiä joille soittaa. Silti olen yksin, kukaan ei koskaan odota minua kotiin. Eikä ole mitään takuita siitä että se uusi välittäisi minusta oikeasti. Vaikea rakentaa vuosisadan rakkaustarinaa tässä tilanteessa. Olen niin revitty irti entisestä ja liian usein surullinen. Ja silti siinä uudessa on jotakin oikeaa. Se ei ole tuttua mutta se on turvallista ja oikeaa. Vai kuvittelenko vain sittenkin, toivonko niin kovasti että lopulta varjotkin alkavat näyttää siltä miltä niiden toivoo näyttävän.