Olen tänään syönyt listan mukaisesti. Tosin iltapalan vaihdoin kurkkuun ja tomaattiin ahdistuksen pelossa. Mutta muuten olen syönyt siis PÄIVÄSAIKAAN ja SÄÄNNÖLLISESTI sekä tietenkin MONIPUOLISESTI. Pisteet siitä.

Kerroin myös mokistani ja pyysin tukea. En ole tehnyt sitä koskaan ennen. Helpottunut olo vaikka hävettääkin. Melkoista nöyrtymistä vaatii pyytää apua ja tunnustaa ettei nyt jaksa yksin.

En aio sortua siihen että ajattelisin kyllä tämä tästä ja painaisin taas eteenpäin niinkuin ei mitään. Minun on päätettävä että paranen, joka ikinen päivä tehtävä se päätös jatkamisesta hyvällä tiellä. On lohdullista tietää että minulla on vielä tukijoukkoja. Vaikka sosiaaliset suhteeni ovat melko tehokkaasti kahdeksan vuoden syömishäiriötaipaleen aikana karisseetkin.

Minä selviän tästä vielä. Mistäkö sen tiedän? Siitä että olen yksinkertaisesti löytänyt itseni umpikujasta tämän elämäntavan kanssa. Se ei vain vie mihinkään. Niin ja siitä että olen elossa vaikka vielä keskiviikkona ja torstaina hajoilin veitsi ranteella, vaikka eilenillallakin olin varma että lopetan kurjan elämäni mahdollisimman pian.

Minä uskalsin pyytää apua. Nyt on uskallettava ottaa sitä vastaan. On jatkettava rauhallisesti eteenpäin. En saa vaatia itseltäni liikaa mutten myöskään jäädä itsesääliin rypemään. Mikä on sopivasti? Tarpeeksi? Mikä liikaa? Ehkä saan asetettua muutkin tekemiseni kohdilleen kun opin syömään ja nukkumaan. Ehkä elämä todella alkaa näyttää valoisammalta kun pitää itsestään huolta. Ei ainakaan tarvitse hävetä kaiken aikaa onnettomia jaksamisyrityksiään ja tekemättäjättämisiään. Kun ottaa aikalisän eikä yritä rynniä elämää läpi kerralla.

Tänään luotan itseeni. Siihen että jaksan taistella tämän läpi voittajana. Tehdä kaikkeni jotta toipuisin.