Kommenteissa joita olen saanut, on sivuttu elämänkatsomuksia. Uskonnot liikkeinä eivät minua kovinkaan paljoa henkilökohtaisesti kiinnosta (ainoastaan yleissivistyksen kannalta), kaikki fanaattinen touhu saa karvani nousemaan pystyyn. MUTTA. Tänään bussissa ajattelin erästä tapahtumaa elämässäni, joka silloin tuntui maailmanlopulta. Myöhemmin on osoittautunut että jos olisin saavuttanut tavoitteeni siinä tilanteessa, olisi seurauksena ollut melkoisia rooliristiriitoja. Kyse on siis opiskelupaikasta. Olisin vaihtanut alaa todennäköisesti hyvinkin pian (tai kitunut väärällä alalla lopun elämääni). Oli erittäin hyvä etten päässyt siihen opiskelupaikkaan juuri silloin. En tiedä olisinko kuitenkaan ollut tarpeeksi vahva ja rohkea alanvaihtoon, jättämään opiskelupaikan josta niin moni unelmoi, taakseni.

Tästä päästään aiheeseen elämänkatsomus. Uskon että jokin suurempi vaikutti taustalla tuossa käänteessä. Voisin vedota sattumaan, olihan todennäköisempää etten pääse kuin että pääsen. Siis tilastollisesti ajatellen. Mutta olin erittäin vähällä päästä, ja tein liian yksinkertaisen mokan kokeessa. Vastasin väärin kysymykseen jonka oikean vastauksen tiesin. Miksi? Silloin sätin itseäni, miten saatoin vastata niin helppoon kysymykseen jotain täysin väärää. USKON että jokin määrittelemätön ohjasi toimintaani tuossa tilanteessa. Joku joka tietää miten asiat menevät parhain päin. Olisi helppoa tehdä perinteinen uskoontulo, ottaa itselleen Jumala kuin tavara marketinhyllyltä. Valita vain uskontojen joukosta joku ja alkaa sokeasti palvoa kyseisen uskonnon keskeistä olentoa.

En ole tarpeeksi viisas jotta tietäisin mistä on kyse. Uskon johonkin, mutten tiedä mitä se on. Kypsyttelen tätä vielä. Tietenkin esim. kristillisessä kirkossa jokaisella on oma uskonsa, yhteisten oppien lisäksi. Usko on henkilökohtainen kokemus. Kuulun kyllä kirkkoon, joten sikäli minun ei tarvitse lähteä Jumalaa etsimään maailmanuskontojen joukosta. Voinko uskoa kristilliseen Jumalaan omalla tavallani? Jos en allekirjoita kaikkia kirkon oppeja (siis sitä ankaruutta; vertauskuvissa revitään käsiä ja silmiä irti eivätkä ajatuksetkaan saisi harhailla ihmiselle luonnollisia ratoja biologisiin ilmiöihin kuten seksiin).

Saman päivän aikana olen siis sanonut etteivät uskonnot uppoa minuun (niin kuin kommentissani aiemmin kirjoitin), ja sitten kuitenkin löytänyt itsestäni omanlaisen uskon. En todellakaan tiedä voiko minua kutsua uskovaiseksi perinteisessä mielessä; en ole kokenut shokeeraavaa herätystä joka näyttää epilepsiakohtaukselta tai alkanut puhua kielillä. Olenpahan vain pohdiskellut asiaa.

Onkohan minulla ollut uskovaisista jotenki stereotyyppinen kuva? Ja minä kun luulin olevani avarakatseinen.