Sanonpahan vaan ettei siinä ole mitään järkeä, että ensin sataa lunta silmät suut korvat täyteen, ja sen jälkeen tulee vesikeli. Haaskausta. Sitä lunta voisi tulla maltillisemmin ja sitten muutama kaunis pakkaspäivä vesikelien sijaan. Mutta minähän en ole se joka päättää. Päättävää elintä ei tässä yhteydessä taida oikeastaan ollakaan, koska luonnossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Jaksan taas suhtautua jopa huumorilla arjen vastoinkäymisiin. Näinä aikoina se on hyödyllistä, jollei suorastaan välttämätöntä. Itsekuria tarvitaan nyt monessa asiassa, mutta sekin alkaa pikkuhiljaa heräillä. Olen ollut melkoisen välinpitämätön kaikkea kohtaan jo jonkin aikaa. On ollut niin suuri haaste selvitä seuraavaan päivään, ettei pipo ole opiskelun ja muun suorittamisen suhteen juuri kiristänyt.

Liikuntaakaan en ole ihan tavallisessa määrin jaksanut harrastaa. Tärkeintä on vain että saisi nukuttua kunnolla. Että sitten hamassa tulevaisuudessa jaksaa noudattaa kunnon treeniohjelmaa. Ja mikä on lopputulos siitä että olen ollut kaikesta telakalla ja elämä on ollut aivan retuperällä? Olen laihtunut. Hellittäminen tavanomaisista rutiineista ei siis aiheuttanut katastrofia. Olen aina luullut että jollen stressaa kaiken aikaa syömisistä ja liikkumisista, lihon heti muodottomaksi. Ja sitten kun on ollut pakko vähän hellittää niin rääkätty keho palkitseekin painon putoamisella. Kumma juttu. No, ehkä se on lähtenyt lihasmassasta ja rasvoitun kovaa vauhtia, mutta pian pääsen taas etenemään normaalitreeneillä. Mitään hirvittävän traagista ei viikossa ehdi tapahtua, lihakset palaavat kyllä treenaamisen myötä (samoin käy tosin ehkä painollekin).

Odotan ensiviikkoa innolla. Luvassa on uusia haasteita, joihin ehkä jaksan vastata nyt kun olen saanut voimia koottua.