En osaa itkeä muuten kuin yksinollessani. En osaa olla heikko kenenkään edessä. "Näytät surulliselta", sanoi eräs tuttava. Vetosin väsymykseen. Enhän minä ole koskaan surullinen (paitsi aina). Jos en olisi niin risana juuri nyt, nauraisin blogini pateettisuudelle katketakseni.

On minulla toinenkin blogi. Sellainen, jonne kirjoitan iloisia asioita, positiivisia puolia joita tilanteessani yritän nähdä. Itseironian sävyttämää settiä. Sanomattakin on selvää että kyseistä blogia tulee päivitettyä harvakseltaan. Mutta toisinaan se kyllä piristää, kun yrittää tuottaa iloisia sormenjälkiä jonnekin. Se blogi on kylläkin hieman valheellinen tunnemaailmani suhteen. Tämä on rehellinen, mutta kukapa jaksaisi lukea tällaista ruikutusta. Onneksi kenenkään ei ole pakko. Tekstini kun eivät kuulu lukioiden opetussuunnitelmaan eikä kukaan koskaan tule tekemään diskurssianalyysiä vuodatuksistani. Ja hyvä niin.

Vanhempien kodissa yksinollessa romahdus sitten tulee. Koska on arkipäivä, ne ovat töissä. Ja minä olen yksin. Makaan sängyssä pitkälle aamupäivään. Luen tenttikirjaa kun ei enää väsytä. Tenttikirjakin kertoo masentuneista ihmisistä ja depressiivisyyden epidemiologiasta. Luultavasti sen pitäisi auttaa että tietää kohtalotovereita olevan, sellaisia jotka ymmärtävät. No eipä paljoa lohduta; mikä maailmassa on vinossa kun suunnattoman suuri ihmismäärä makaa yksin yksiöissään miettimässä yksinäisyyttään päivästä toiseen.

Lehdestä luen että vanhus on ollut kolme viikkoa kuolleena asunnossaan ennen kuin asia huomattiin. Kauanko minä viruisin mätänemässä jos päättäisin päiväni? Kuukauden? Kaksi? Milloin ruumis alkaa haista niin että se häiritsee naapureita? Lehtiartikkelissa pohdittiin miten saataisi vanhustenhuollon piiriin sellaiset vanhukset jotka eivät halua apua. Heti perään esiteltiin esimerkkitapaus, iloinen mummeli jonka luona kotipalvelu käy neljästi päivässä. Taitaa olla taloudellisesti etuoikeutettu mummeli, koskapa kotipalvelussa ollaan niin ylityöllistettyjä, etteivät resurssit riitä yksinäisten kanssa hengaamiseen. Ovenraosta tyrkätään ruokanyytti ja katsotaan että asiakas ottaa lääkkeensä, ja siinä kaikki. Vai näenkö minä asiat vain epätoivoisempina kuin ne ovat?

Ehkäpä kunnanisille tuli kiire järjestää lehteen juttu jossa asiat saadaan näyttämään ruusuisilta ja kolme viikkoa kuolleena virunut vanhusparka syylliseltä kohtaloonsa. Eihän täällä ketään heitteille jätetä.

Mutta itseeni (itsekäs kun olen) palatakseni, minä sain apua. Pääsin avo-osastolle hoitoon mutta väsyin siellä koska vedin reippaan roolia. En osannut itkeä, en saanut näyttää heikolta muiden silmissä, ja muitahan siellä riitti. Hymyilyä hoitajille, juttelua säästä ja muiden potilaiden murheiden kuuntelua. Sellainen minä vain olen, mahdoton hyötyä yhtään mistään avusta. Liian ylpeä.

Milloinkohan tulee niin paha romahdus ettei enää jaksa esittää?

Miksi alunperin aloin blokata tunteeni visusti piiloon? Kasvatetaanko meidät siihen? Ylihillittyyn ja hautaan asti kohteliaaseen käytökseen vaikka sielu vuotaa sisäänpäin kaiken aikaa.