Lääkäri oli kysynyt terapeutiltani että näinköhän tuo terapia edistyy mihinkään. Kun vointini on mennyt vain huonompaan suuntaan koko ajan. Terapeutti vaikutti potevan jotain epäonnistumista. Eihän se sen vika ole että olen tällainen luupää.

En jaksa ajatella miksei mitään ole tapahtunut, miksen ole muuttunut mihinkään. En jaksa ajatella mitään muutakaan. Syytän itseäni muutenkin jo ihan tarpeeksi kaikesta, en jaksaisi alkaa nyt pohtia tätä. Pakko kai se on, tarkistaa tavoitteitaan ja tulevaisuudennäkymiään. Siinä vain on taas se vaara että alan olla yhä varmempi siitä ettei minulla ole mitään tulevaisuutta minkään suhteen.

Tympii kun olin jo varautunut kevään tuloon ja sitten tulikin vain takatalvi. Koira temmeltäisi kyllä mieluusti tuolla hangessa, mutta kun hihnan päässä roikkuu vastahakoinen emäntä niin se hidastaa menoa melkoisesti.

Ahmintaanhan tuo syömisyrittämiseni sitten lopulta johti. Niinpä päätin aloittaa nutrilett intensivin etten altistuisi ruualle eikä tarvitsisi ajatella syömistä niin helvetisti. Tiskiäkään ei tule (kuka tiskaisi nuo entiset alta pois?) Eihän tuo lopullinen ratkaisu voi olla mutta jos nyt muutaman päivän sillä ainakin pääsisi eteenpäin niin tekisi päälle melko hyvää.

Opiskelut on jäissä ja päätinkin että nyt panostan vain siihen että saan voimat palautumaan ja mietin stressaavia asioita sitten.

Kerroin myös mokistani ja pyysin tukea. En ole tehnyt sitä koskaan ennen. Helpottunut olo vaikka hävettääkin. Melkoista nöyrtymistä vaatii pyytää apua ja tunnustaa ettei nyt jaksa yksin.

En aio sortua siihen että ajattelisin kyllä tämä tästä ja painaisin taas eteenpäin niinkuin ei mitään. Minun on päätettävä että paranen, joka ikinen päivä tehtävä se päätös jatkamisesta hyvällä tiellä. On lohdullista tietää että minulla on vielä tukijoukkoja. Vaikka sosiaaliset suhteeni ovat melko tehokkaasti kahdeksan vuoden syömishäiriötaipaleen aikana karisseetkin.

Minä selviän tästä vielä. Mistäkö sen tiedän? Siitä että olen yksinkertaisesti löytänyt itseni umpikujasta tämän elämäntavan kanssa. Se ei vain vie mihinkään. Niin ja siitä että olen elossa vaikka vielä keskiviikkona ja torstaina hajoilin veitsi ranteella, vaikka eilenillallakin olin varma että lopetan kurjan elämäni mahdollisimman pian.

Minä uskalsin pyytää apua. Nyt on uskallettava ottaa sitä vastaan. On jatkettava rauhallisesti eteenpäin. En saa vaatia itseltäni liikaa mutten myöskään jäädä itsesääliin rypemään. Mikä on sopivasti? Tarpeeksi? Mikä liikaa? Ehkä saan asetettua muutkin tekemiseni kohdilleen kun opin syömään ja nukkumaan. Ehkä elämä todella alkaa näyttää valoisammalta kun pitää itsestään huolta. Ei ainakaan tarvitse hävetä kaiken aikaa onnettomia jaksamisyrityksiään ja tekemättäjättämisiään. Kun ottaa aikalisän eikä yritä rynniä elämää läpi kerralla.

Tänään luotan itseeni. Siihen että jaksan taistella tämän läpi voittajana. Tehdä kaikkeni jotta toipuisin.

Tänään aloin noudattaa START-ruokalistaa, hieman sovelletusti kuitenkin koska rasvalevitteitä en ihan vielä uskalla ottaa käyttöön. Mutta alku se on tämäkin. Enkä tällä liho sen enempää kuin häröilyllänikään. Korkeintaan alan voida hieman paremmin.

Aion pyytää vanhempiani mukaan terapiaan. On turvallisempaa jos joku tietää missä mennään, muutkin kuin terapeuttini joka sanoi viimeksi ettei oikein voi auttaa. Jos ajattelen niinkuin ajattelen. Mutta tarkoitushan olisi muuttaa niitä ajatuksia. Haluan tehdä sen. Ja nyt uskallan, koska minullahan ei ole mitään hävittävää. Vain voitettavaa.

Tänään tuntuu siltä että elämä voittaa pikkuhiljaa. On kotipäivä, ei mitään menoa, ja olo on rauhallinen. En pelkää olla yksin. En pelkää mitä saan vielä päähäni tai että alan ahmia hallitsemattomasti. Heräsin, kävin koiran kanssa puolen tunnin kävelyllä, löysäsin koiran kotiin ja kävin juoksemassa puoli tuntia. En olekaan ihan niin rapakunnossa kuin pelkäsin, vaikka en kyllä suoraan sanottuna missään huippukunnossakaan. Suihkun jälkeen nopea rahatilanteen katsaus ja kauppaan. Lounaaksi salaatti ja jälkiruuaksi olisi luvassa tenttiinlukemista.

Pää tuntuu kirkkaammalta kuin aikoihin. Maanantai ja tiistai menivät hillittömän ahdistuksen kourissa, mutta nyt ei tunnu enää siltä että koko maailma olisi kaatumassa niskaan. Eikä ole kiire minnekään. Voisin alkaa ahdistua tekemättömistä koulujutuista, mutta enpä taida. Sen sijaan taidan alkaa tehdä niitä. Se on ehkä hiukkasen hedelmällisempää, nyt kun jaksan todennäköisesti jopa keskittyä.

Tekee myös mieleni hieman siivoilla. Siivota vanha saasta pois elämästä ja uutta raikasta tilalle! Minä, joka olen siivoamiselle lähestulkoon kroonisesti allerginen!

Tunnen itseni surkimukseksi (valivali). Kävin sitten kaupassa vaikkei tässä konkurssissa kannattaisi ja sätin itseäni siitä vielä vähän lisää. Yritän koota itsetuntoni rippeet pakertamalla työhakemuksia tänään, täältä tullaan kesä ja kärpäset ja palkkatyö.

Lueskelin blogeja ja pisti vihaksi kun Lord Boredom taas norsunluutornistaan valittaa kuinka kukaan nainen ei kelpuuta ja kuinka naisilla ei ole muuta tekemistä kuin alkaa öyhöttäjäboyfriendiensä kanssa käyttää aineita. Ja että Lord B. on sentään valmistunut työssäkäyvä kunnollinen tunnollinen mies. Kas kun osa naisista, ehkä juuri ne kunnollisimmat, etsii IHMISTÄ parisuhteeseen, ei tilinauhaa. En väitä ettei Lord B. olisi ihminen tai mukava mies, en suinkaan, väitänpähän vaan että katkera elämänasenne saattaa kosauttaa poikaystävyysunelmat alta aikayksikön. Ja kyllä, naisilla on salaiset tuntosarvet joilla he havaitsevat ketkä ovat valmiita heittäytymään ja ketkä haluavat rypeä siinä luulossa ettei mistään tule koskaan mitään.

Tällä viikolla on onneksi tullut liikuttua ihan hyvän verran. Se onkin sitten ainut valoisa puoli tässä viikossa. Rahaa on mennyt liikaa, maksoin tosin laskut jotka olisi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin pitänyt maksaa eli parempi hoitaa ne siinä vaiheessa kun rahaa vielä on. Ostin myös vaatteita, mitä en ollutkaan vielä tänä vuonna kertaakaan tehnyt. Nukkunut en ole juuri ollenkaan, mikä alkaa tuntua olossa. Kiltti lääkäri, kirjoita niitä unilääkkeitä minä en enää jaksa tätä.

Olen kuitenkin ylpeä itsestäni mikä on harvinaista. Ai miksikö? Siksi että selvisin hengissä tästä viikosta. Siitä on hyvä lähteä.

Joskus oli pienenpieni mahdollisuus tehdä tälle jotain. Halu elää terveellisesti, syödä terveelliseksi miellettyä ruokaa listan mukaan paranemismielessä. Kaikki meni pieleen kun ruoka alkoi maistua liian hyvin. Askel eteen ja kaksi taakse, tsuippadui. Kuvioihin tulivat kielletyt ruoka-aineet. Mikä meni mustalle listalle, se ei tullut sieltä enää koskaan pois. Musta lista pitenee kaiken aikaa. Turvaruokalista on helpompi kirjoittaa, se on vaivattoman lyhyt, niin lyhyt että ostoslistaakaan on turha tehdä sillä kaupasta tulee aina samat tuotteet.

Joskus tuote siirtyy mustalle listalle melkein huomaamatta. Saattaa olla että olen joku kerta syönyt jugurttia reilummin kerralla. Seuraavan kerran kaupassa käydessä en osta sitä - parempi pitää taukoa kun viimeksikin meni överiksi sen kanssa. Jugurttia ei tule kaupasta kotiin seuraavallakaan kerralla. Oikeastaan se on aika kuvottavaa. Lopulta en enää muista että jugurttia on koskaan ollut olemassakaan. Maitorahkaa silti syön, siihen en koskaan kyllästy, se on täyttävämpää, niin täyttävää että sitä on vaikea ahmia mutta silti samettisen pehmeää.

Ajattele rakkainta ihmistäsi. Kuvittele pahin mitä kukaan voisi sinulle koskaan tehdä. Yhdistä nämä kaksi: rakkain ihminen tekee sinulle pahimman kuviteltavissa olevan asian.

Kuvittele pahin hermoromahdus joka ihmistä voi kohdata. Kuvittele se itsellesi. Kuvittele ympärillesi maailma jossa heikkoutta ei voi näyttää (tätä tuskin on kenenkään kovin vaikeaa kuvitella).

Vanhat harrastukset jäävät. Ystävät jäävät, et jaksa tavata ketään koska kaikille on oltava se sama entinen sinä, jota oikeasti ei ole enää edes olemassa. Kaikki aika ja voima menee näyttelemiseen. Kun voimia ei ole, jätät näyttelemisenkin. Muutut välinpitämättömäksi ja passiiviseksi. Et enää opiskele etkä käy töissä. Et soita kenellekään, vastaat puhelimeen väkisin välillä. Se soi yhä harvemmin kunnes kukaan ei enää jaksa soittaa. Pyyhkiydyt niiden elämästä, ne saattavat sivulauseessa ajatella että sinua ei ole paljoa näkynyt, mutta kukaan ei koskaan kysy mitä sinulle oikeasti kuuluu.

Tapaat ehkä yhtä tai kahta ihmistä jotka eivät ole jättäneet sinua yksin. Niiden seura on vahingollista sinulle ja tarkoitusperät itsekkäitä, mutta ahneesti otat vastaan kaikki mahdolliset ihmiskontaktit jotka tulevat äärelle. Joiden perässä sinun ei tarvitse juosta.

Kirjastossa käyminen on ylivoimaista, laskut makaavat pöydällä pölyyntymässä, kauppaan vaivaudut vain silloin kun on nälkä eli yhä harvemmin ja ostat vain senhetkisen tarpeesi verran jaksamatta ajatella huomista jota ei ehkä tulekaan. Jossakin vaiheessa rahat loppuvat, löydät kaapin perältä vanhentuneen kaurahiutalepaketin ja siirryt elämään puurolla. Puurokin loppuu mutta ei se mitään koska et jaksa nousta enää sängystä sitä valmistamaan. Käyt välillä vessassa ja palaat taas sänkyyn. Et tiedä onko yö vai päivä, kesä vai talvi. Samantekevää.   

Liikunta: kuntopyöräily 30 min, kävely 2x45 min