Olen pettänyt kaikki.

Lääkäri oli kysynyt terapeutiltani että näinköhän tuo terapia edistyy mihinkään. Kun vointini on mennyt vain huonompaan suuntaan koko ajan. Terapeutti vaikutti potevan jotain epäonnistumista. Eihän se sen vika ole että olen tällainen luupää.

En jaksa ajatella miksei mitään ole tapahtunut, miksen ole muuttunut mihinkään. En jaksa ajatella mitään muutakaan. Syytän itseäni muutenkin jo ihan tarpeeksi kaikesta, en jaksaisi alkaa nyt pohtia tätä. Pakko kai se on, tarkistaa tavoitteitaan ja tulevaisuudennäkymiään. Siinä vain on taas se vaara että alan olla yhä varmempi siitä ettei minulla ole mitään tulevaisuutta minkään suhteen.

Poistin salasanasuojauksen koska se vain hankaloitti blogin käyttöä.

Tympii kun olin jo varautunut kevään tuloon ja sitten tulikin vain takatalvi. Koira temmeltäisi kyllä mieluusti tuolla hangessa, mutta kun hihnan päässä roikkuu vastahakoinen emäntä niin se hidastaa menoa melkoisesti.

Ahmintaanhan tuo syömisyrittämiseni sitten lopulta johti. Niinpä päätin aloittaa nutrilett intensivin etten altistuisi ruualle eikä tarvitsisi ajatella syömistä niin helvetisti. Tiskiäkään ei tule (kuka tiskaisi nuo entiset alta pois?) Eihän tuo lopullinen ratkaisu voi olla mutta jos nyt muutaman päivän sillä ainakin pääsisi eteenpäin niin tekisi päälle melko hyvää.

Opiskelut on jäissä ja päätinkin että nyt panostan vain siihen että saan voimat palautumaan ja mietin stressaavia asioita sitten.

Olen tänään syönyt listan mukaisesti. Tosin iltapalan vaihdoin kurkkuun ja tomaattiin ahdistuksen pelossa. Mutta muuten olen syönyt siis PÄIVÄSAIKAAN ja SÄÄNNÖLLISESTI sekä tietenkin MONIPUOLISESTI. Pisteet siitä.

Kerroin myös mokistani ja pyysin tukea. En ole tehnyt sitä koskaan ennen. Helpottunut olo vaikka hävettääkin. Melkoista nöyrtymistä vaatii pyytää apua ja tunnustaa ettei nyt jaksa yksin.

En aio sortua siihen että ajattelisin kyllä tämä tästä ja painaisin taas eteenpäin niinkuin ei mitään. Minun on päätettävä että paranen, joka ikinen päivä tehtävä se päätös jatkamisesta hyvällä tiellä. On lohdullista tietää että minulla on vielä tukijoukkoja. Vaikka sosiaaliset suhteeni ovat melko tehokkaasti kahdeksan vuoden syömishäiriötaipaleen aikana karisseetkin.

Minä selviän tästä vielä. Mistäkö sen tiedän? Siitä että olen yksinkertaisesti löytänyt itseni umpikujasta tämän elämäntavan kanssa. Se ei vain vie mihinkään. Niin ja siitä että olen elossa vaikka vielä keskiviikkona ja torstaina hajoilin veitsi ranteella, vaikka eilenillallakin olin varma että lopetan kurjan elämäni mahdollisimman pian.

Minä uskalsin pyytää apua. Nyt on uskallettava ottaa sitä vastaan. On jatkettava rauhallisesti eteenpäin. En saa vaatia itseltäni liikaa mutten myöskään jäädä itsesääliin rypemään. Mikä on sopivasti? Tarpeeksi? Mikä liikaa? Ehkä saan asetettua muutkin tekemiseni kohdilleen kun opin syömään ja nukkumaan. Ehkä elämä todella alkaa näyttää valoisammalta kun pitää itsestään huolta. Ei ainakaan tarvitse hävetä kaiken aikaa onnettomia jaksamisyrityksiään ja tekemättäjättämisiään. Kun ottaa aikalisän eikä yritä rynniä elämää läpi kerralla.

Tänään luotan itseeni. Siihen että jaksan taistella tämän läpi voittajana. Tehdä kaikkeni jotta toipuisin.

Olen käyttäytynyt hieman itsetuhoisesti viimeaikoina. Se on poikinut yhden ambulanssikyydin sairaalaan ja arpia ranteiden tienoille. Tulin vanhempien luo, ja tänne päästyäni olin niin helpottunut että itketti.

Tänään aloin noudattaa START-ruokalistaa, hieman sovelletusti kuitenkin koska rasvalevitteitä en ihan vielä uskalla ottaa käyttöön. Mutta alku se on tämäkin. Enkä tällä liho sen enempää kuin häröilyllänikään. Korkeintaan alan voida hieman paremmin.

Aion pyytää vanhempiani mukaan terapiaan. On turvallisempaa jos joku tietää missä mennään, muutkin kuin terapeuttini joka sanoi viimeksi ettei oikein voi auttaa. Jos ajattelen niinkuin ajattelen. Mutta tarkoitushan olisi muuttaa niitä ajatuksia. Haluan tehdä sen. Ja nyt uskallan, koska minullahan ei ole mitään hävittävää. Vain voitettavaa.

Ehkä blogin luonne muuttuu vähän koska asetin sen salaiseksi tänään. Tai ehkä ei, tiedä häntä. Alkoi vain häiritä kun kirjoittaa päänsä sisältöä nettiin jossa mikään ei oikeastaan ole tavallisen käyttäjän hallittavissa, edes omat tekstit. Enkä sitten raaskinut hävittääkään koko blogia, onhan tämä kuitenkin auttanut minua vaikeimpien aikojen yli. Eikä salasanan asettaminen kirpaissut vuorovaikutuksellisuudenkaan kannalta verikokeen vertaa, eihän minulla vakkarilukijoita juuri ole.

Tänään tuntuu siltä että elämä voittaa pikkuhiljaa. On kotipäivä, ei mitään menoa, ja olo on rauhallinen. En pelkää olla yksin. En pelkää mitä saan vielä päähäni tai että alan ahmia hallitsemattomasti. Heräsin, kävin koiran kanssa puolen tunnin kävelyllä, löysäsin koiran kotiin ja kävin juoksemassa puoli tuntia. En olekaan ihan niin rapakunnossa kuin pelkäsin, vaikka en kyllä suoraan sanottuna missään huippukunnossakaan. Suihkun jälkeen nopea rahatilanteen katsaus ja kauppaan. Lounaaksi salaatti ja jälkiruuaksi olisi luvassa tenttiinlukemista.

Pää tuntuu kirkkaammalta kuin aikoihin. Maanantai ja tiistai menivät hillittömän ahdistuksen kourissa, mutta nyt ei tunnu enää siltä että koko maailma olisi kaatumassa niskaan. Eikä ole kiire minnekään. Voisin alkaa ahdistua tekemättömistä koulujutuista, mutta enpä taida. Sen sijaan taidan alkaa tehdä niitä. Se on ehkä hiukkasen hedelmällisempää, nyt kun jaksan todennäköisesti jopa keskittyä.

Tekee myös mieleni hieman siivoilla. Siivota vanha saasta pois elämästä ja uutta raikasta tilalle! Minä, joka olen siivoamiselle lähestulkoon kroonisesti allerginen!